Hopeanvalkean maailman kartoittajasta valtiomieheksi

Elokuussa 2011 tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Viro sai takaisin itsenäisyytensä. Kerron alempana miehestä, joka omien sanojensa mukaan oli aina tiennyt, että niin tulee käymään. Kerron uuden Viron ensimmäisestä presidentistä, maaliskuussa 2006 keskuudestamme poistuneesta Lennart Merestä, kirjailijasta, elokuvantekijästä, poliitikosta. Tämä merkittävä virolainen oli samalla mitä suurimmassa määrin myös eurooppalainen, itsekin elävä esimerkki maanosamme kulttuurin kulmakivestä – eurooppalaisesta monimuotoisuudesta.
Lennart Meren sanat pienten kansojen oikeudesta olemassaoloonsa, omaan kulttuuriinsa ja kieleensä ovat ajankohtaisia tänäkin päivänä: pitämällä päättäväisesti kiinni tästä oikeudestaan pienet kansat voivat antaa oman rikastuttavan panoksena yhdentyvässä Euroopassa. Eivät niinkään sanat, vaan teot merkitsevät: Lennart Meri tekikin mittavan työn suomensukuisten kansojen perinteen tallentajana. Meren toinen suuri projekti oli vapaa Viro, jonka itsenäisyystaistelun tulkki hän 1980-luvun lopulla oli. Jatkossa seurasi nousu Viron keskeiseksi poliittiseksi vaikuttajaksi ja lopulta presidentiksi. Perusteellinen analyysi Merestä poliitikkona ei mahdu tämä kirjoituksen raameihin. Sen sijaan hänen toimintansa täällä Suomessa noina elokuun ratkaisevina päivinä 1991 ansaitsee tulla kerrotuksi. Silloisena Meren apulaisenaan sain tehdä minäkin oman osuuteni kotimaan uuden vapauden tunnustamisen eteen. Se oli vertaansa vailla oleva kokemus.
Suomensukuisten kansojen perinnettä tutkimassa

Meri oli siirtynyt vuonna 1963 Tallinnfilm-studion palvelukseen. Toivuttuaan siitä järkytyksestä, jonka aiheutti studion lähes kokonaan venäjänkielinen henkilökunta, Meri huomasi uuden työpaikan tarjoavan myös uusia mahdollisuuksia. Hän sai nyt tilaisuuden alkaa vähitellen toteuttaa suomalais-ugrilaista projektiaan, jota oli jo pitkään mielessään työstänyt. 1960-luvun lopulla eräänä päivänä Meren luona vieraili mies, joka toi terveiset Oke Jokiselta. Se mies oli suomalainen elokuvaohjaaja ja -tuottaja, Risto Orko. Meri mainitsi hänelle Siperian-matkoistaan ja näytti myös joitakin valokuvia. Syntyi ajatuksen yhteisen dokumenttielokuvan tekemisestä. Orko kiinnostui asiasta kovasti ja niin suunnitelma kypsyi.

Myöhemmin Orko luopui jostain syystä hankkeesta, jolloin Meren tehtäväksi tuli sekä käsikirjoituksen laatiminen että itse kuvaus. Kuvauspaikkoina olivat ostjakkien ja vogulien kansalliset alueet, Altai-vuoristo, komien ja marien asuma-alueet ja Karjala. Tällä valtavalla alueella Meren luotsaama 10-henkinen kuvausryhmä liikkui puolentoista vuoden ajan - elokuusta 1969 joulukuuhun 1970.

Tekeillä ollut Vesilinnun kansa on elokuva samojedi- ja suomensukuisten kansojen etnogeneesistä, etnografiasta, kansanrunoudesta ja niiden kansojen kielistä. Ennen Vesilinnun kansan lopullista valmistumista, kuvausten ollessaan vielä kesken, Lennart näytti osia dokumentista syyskuun alussa 1970 Tallinnassa pidetyssä fennougristikokouksessa, jossa se herätti valtavasti huomiota.

Esitellessään valmiin elokuvan laajalle yleisölle kriitikot totesivat muun muassa, että kyseessä ei ole yksinomaan populaaritieteellinen elokuva, joka täsmällisesti rekisteröi faktoja, vaan samalla myös hyvin rakennettu taide-elokuva. Harkittu, loppuun asti ajateltu teksti ja kuvauksen aikana äänitetty alkuperäinen musiikki vain lisäävät elokuvan arvoa. Hanti-osuuden huipentumana ovat karhunpeijaiset, jotka ainutlaatuisuudessaan kruunaavat koko elokuvan.

Vesilinnun kansan ideoinnista sen ensi-iltaan kului kuusi vuotta seitsemän kuukautta kaksi viikkoa ja neljä päivää sekä yhteensä 1200 sivua muistiinpanoja, kirjeenvaihtoa, yhteenvetoja, tekstejä..." Elokuva esitettiin Virossa, mutta sitä ei näytetty muualla Neuvostoliitossa. Suomeen se kuitenkin ehti ja herätti täällä ansaitsemaansa huomiota. Suomessa elokuvasta tehtiin kopiot ja myös kaitafilmi, ja suomalaisissa kouluissa sitä käytettiin opetuselokuvana.

Meren legendaarisen maineen varsinainen pohjustaja oli kuitenkin hänen kirjansa Virmaliste väraval (Revontulten porteilla), joka on myös hänen eniten käännetty matkakirjansa. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1977. Tasokas ja paljon kiitosta saanut suomennos on Eva Lillen käsialaa.

Teos kuvaa Meren matkaa Murmanskista mantereen toiselle kulmalle eli Beringinsalmen rannalle Tshuktshimaalle.

Kirjan arvoja Pekka Tarkka punnitsi Helsingin Sanomissa muun muassa seuraavasti: "Tietojensa ja kekseliäisyytensä turvin Meri lähtee tavoittamaan kulttuureja, joiden siemenet kylvettiin kolmetuhatta vuotta sitten ja jotka yhä elävät keskuudessamme. Meri seisoo uteliaana menneisyyden aikakuilun reunalla. Hän seuraa sanojen, käsitteiden, esineiden ja taiteen matkoja ajassa ja tilassa. Monet hänen päätelmistään ovat rohkeita, mutta ne on kannattanut tehdä: niiden kuvitteellinen tenho avaa uusia ulottuvuuksia todellisuuteen, jonka enimmät jäljet ovat jo ajat sitten kadonneet. / .../

1970-luvun keskivaiheilla Meri alkoi kypsytellä ajatusta uudesta suomalais-ugrilaisia kansoja käsittelevästä elokuvasta. Koitti Linnunradan tuulten aika. Elokuva oli tarkoitus toteuttaa kansainvälisenä yhteistyönä. Suomen puolelta saatiin yhteistyökumppaniksi Mainos TV. Sopimuksessa oli kohta, jonka mukaan suomalaisten tuli toimittaa elokuvan tekemiseen tarvittava Kodak-värifilmi. Se oli Viron oloissa ennenkuulumatonta luksusta, jollaisesta voitiin vain uneksia! Sopimus solmittiin, kuvaukset saattoivat alkaa. Yhteistyöprojektissa olivat mukana lisäksi Unkarin TV ja Moskovan Goskino, Viroa edusti Tallinnfilm-studio, joka oli elokuvan varsinainen tekijä.

Linnunradan tuulten käynnistäminen oli silti kivulias prosessi. Kaikesta piti viimeistä yksityiskohtaa myöten sopia Moskovan kanssa. Parhaiten valvovia viranomaisia tyydytti se, kun päätettiin kuvata "Siperian pienten kansojen onnellista elämää Neuvostoliitossa."
Esivalmistelut olivat perinpohjaiset. Maaliskuussa piti aloittaa kuvaukset Suomen Lapissa. Ulkomaanpasseja ei kuitenkaan kuulunut. Elokuvan äänimies Enn Säde muistelee, että ne saatiin kirjaimelliset viisi minuuttia ennen lähtöä. Ruljanssi oli aivan älytön, mutta kuvaa hyvin sitä jähmeän byrokratian ryteikköä, jossa kuvausryhmä joutui tarpomaan ja kaikesta huolimatta työtään tekemään.

Meri onnistui saavuttamaan sen, mihin edelliset kävijät eivät olleet pystyneet. Kaikki ne ihmiset, joita haastateltiin ja kuvattiin, käsittivät jotain todella tärkeän oleva tekeillä. Lennart kunnioitti niitä ihmisiä ja he vastasivat hänelle samalla. Lisäksi hänellä oli eräs tuiki tarpeellinen ominaisuus tajuta, minkä ja kenen kanssa ollaan tekemisissä ja valita se ainoa oikea taktiikka, joka nimenomaisessa tilanteessa tuottaa tuloksen. Kyse on ominaisuudesta, jota tarvitaan muuallakin kuin elokuvan teossa, ja sitä Lennart Meri oli aina valmis käyttämään. Erityisen tarpeelliseksi se osoittautui Venäjän avaruuksissa, jossa hän oli oppinut operoimaan jo varhaisessa nuoruudessaan aina siitä alkaen kun aloitti karkotuksessa ollessaan 12-vuotiaana metsätyöt.

Linnunradan tuulet valmistui ajallaan ja voitti useita kotimaisia ja kansainvälisiä palkintoja. Suomalainen Ponkalan palkinto myönnettiin Merelle vuonna 1977 molemmista elokuvista ja Revontulten porteista. Samana vuonna elokuva sai New Yorkin filmifestivaaleilla hopeamitalin.

Ennen Vesilinnun kansaa ja Linnunradan tuulia suomalais-ugrilaisuus ei ollut "muotia". Jotenkin ei tajuttu, että meitä on sentään niin paljon, yli 20 miljoonaa ja että me olemme niin kiinnostavia. Oli Lennartin ansiota, että se ymmärrettiin nyt niin voimakkaasti. Vielä suuremman palveluksen hän teki kirjoillaan ja elokuvillaan niille heimokansoillemme, jotka tiedot omasta identiteetistään olivat aika hatarat. Komilaisisäntä esimerkiksi kuuli ensimmäistä kertaa, että suomalais-ugrilaiset ovat olemassa. Komeilla oli eräänlainen alemmuuskompleksi, ehkä siksi, että venäläiset kutsuivat heitä koomikoiksi.

Linnunradan tuulten myötä päättyi yksi Lennart Meren laajaa vastakaikua saanut suurisuuntainen projekti, seuraava, mahdollisesti vieläkin suurisuuntaisempi, oli jo sitä ennen ollut pitkään työn alla. Kyse oli kirjasta, joka kertoi "miten esi-isämme löysivät Itämeren rannikon, mutta myös siitä, miten Eurooppa löysi Itämeren rannikon."

Lennart Meren kunnianhimoisin luomus "Hõbevalge" ("Hopeanvalkea") ilmestyi Tallinnassa vuonna 1976. Sen painosmäärä oli 32 000 kappaletta ja se myytiin loppuun kahdessa päivässä. Kirjan sanoman virolaisille Lennart Meri kiteytti itse seuraavasti: "Pää pystyyn, olemme ainakin menneisyytemme isäntiä!" Sanoma tavoitti virolaiset tilanteessa, jolloin uusi venäläistämisaalto oli pahimmillaan. Kansa tarvitsi Hopeanvalkeansa ja otti sen kiitollisena vastaan.

Eteemme vyörytetään suurisuuntainen, harmonisesti rakennettu panoraama, kaunis ja mukaansatempaava rakennelma rohkeine sillankaarineen, toisin sanoen taiteilijan romanttinen näkemys, jonka pohjana ovat kieli, kansanrunous, etnografia, arkeologia, varhaiset historiankirjat, antiikin ja arabialaiset lähteet...kaikki tämä pienen kansan suuruudenkaipuun värittämänä. Virolainen kansatieteilijä Ants Viires kiteytti arvionsa tuoreeltaan toteamalla, että kun puhutaan ensisijaisesta lukuelämyksestä, niin koko kirja tarjoutuu taitavana ajatusleikkinä. Se on kuin sakkipeli, jonka päätä huimaavien kombinaatioiden ilotulitus tempaa yleisön pakostakin mukaansa...

¬Hopeanvalkea sai ilmestyessään silti monenlaista kritiikkiä. Jotkut asiantuntijat olivat sitä mieltä, että Lennart on pahasti vääristänyt historiaa. Mutta - siinähän lukee selvästi, että kirja kertoo tuulest ja luulest, tuulesta ja runoudesta. Sen ei siis ollut tarkoituskaan olla mikään eksakti historiankirja. Ei kaiken tarvitse olla totta. Ajatuksen eleganssi, lennokkuus ja uudet, yllättävät yhteydet ovat tärkeitä, totesivat jotkut arvostelijat. Vaikkei tähän yhteyteen tarkoitettu, mutta sopivalta tuntuva muistinvarainen lainaus tekijältä itseltään kertoo, että lahjakkaan ihmisen erehdyksellä on enemmän painoa kuin lahjattoman erehtymättömyydellä.

Meteoriitin putoaminen Saarenmaalle, josta kirja muun muassa kertoo, ei ole voinut olla vaikuttamatta kansan kieleen ja mieleen. Se luonnonkatastrofi tuli otolliseen aikaan: elettiin pronssikautta. Mutta ensimmäisiä harvinaisesta materiaalista - raudasta - valmistetuttuja työkaluja liikkui jo Virossa. Materiaalia osattiin arvostaa, mutta ei valmistaa paikan päällä. Ja juuri silloin taivaalta putosi valtava möhkäle rautaa. Voidaan jopa sanoa, että noiden avaruussirpaleiden keräämisellä alkoi Virossa rauta-aika. Maailmassa ei ole toista kansaa, jolle rauta-aika olisi alkanut niin dramaattisesti ja samalla niin runollisesti. Ja mikä tärkeintä - kyse ei ole pelkästä legendasta, kirjailija itse hehkuttaa!

Huikea ja sen eri vastineet ovatkin niitä sanoja, joilla arvostelijat teosta useimmiten luonnehtivat, joskin ollaan myös sitä mieltä, että sisällöllisesti se ei ole ehkä yhtä ehjä kuin Revontulten porteilla tai Vesilinnun kansa, ja että siinä on paljon kiistanalaista ja sellaistakin, minkä voi suoralta kädeltä hylätä.

Teoksen merkitys ymmärrettiin hyvin myös Suomessa. Simo-Pekka Virkkula piti sitä nerokkaimpana Meren saavutuksista. "Se on todellisen näkijän innostava visio kaukaisesta menneisyydestä, poikkeuksellinen yhdistelmä faktaa ja fantasiaa. /... / Hopeanvalkea oli kirjallinen sensaatio, joka ilmestyi juuri oikealla hetkellä /... / Hopeanvalkea oli retki muinaisuuteen, mutta samalla myös polttavaa päivänpolitiikkaa. Tämä itsestäänselvyys tunnustetaan nyt avoimesti."

Aku-Kimmo Ripatti vetää lukukokemuksensa yhteen seuraavasti:

"Jos jaksaa lukea hitaasti ja kuvitellen aina lauseiden ja kuvien välistä, avautuu Lennart Meren teksteistä huikeita näkymiä taaksepäin, alkulähteille. Tätä voisi myös nimittää tieteiskirjallisuudeksi, ihan parhaimmillaan, ajassa vain kuljetaan toiseen suuntaan kuin tieteisutopioissa.
Lopuksi puheenvuoro tekijälle itselleen: Matkakirjamme voisi olla runouden ja eksaktien tieteiden välinen silta. Ja on hyvä pitää mielessä, ettei tämän matkakirjan kansien välissä esitetä todisteita... Mikäli ette ole turisti, vaan matkaaja, ohittakaa rauhassa 500 vuotta vanha ritarilinna ja pysähtykää viljapellon ääreen, jota on yli 2 000 vuoden ajan lakkaamatta viljelty. Ottakaa siitä kaunis kuva. Siinä on enemmän historiaa, se on suurempi historia, sillä siinä elää sekä menneisyys että tulevaisuus. Historia alkaa siitä, mihin runous päättyy. Joskus ne hipaisevat toisiaan...

Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa

Elokuun 19. päivän aamu 1991 oli Suomessa kaunis ja lämmin. Juuri sinä aamuna kuulin radiosta, että Moskovassa oli tapahtunut vallankaappaus. Suomessa kello oli puoli seitsemän. Tajuttuani Moskovan radion viestin soitin järkyttyneenä Lennart Merelle, joka oli juuri tuolloin Suomessa. Edellisenä päivänä hän Viron ulkoministerinä oli paljastanut Luumäellä Suomen jatkosodan virolaisvapaaehtoisten muistomerkin. Kerroin hänelle Moskovan kuulumiset. – Ei aikoihin noin hyvää uutista! Lennart innostui ja huikkasi - Tavataan Mariankadulla!

Mariankatu oli suomalais-virolaisen kulttuuriseuran huoneisto Helsingissä Mariankatu 8:ssa. Sen tiloissa oli helmikuusta 1991 toiminut Lennartin perustama Viron kulttuuripiste, jonka johtajana silloin toimin.

Mariankadulla ensimmäiset toimittajat jo odottivat. Georg Ots -laiva jäi Helsingin satamaan, mikään laiva ei lähtenyt, ja rahattomat virolaismatkaajat etsiytyvät Mariankadulle. Myös Luumäen veteraanit saapuvat. Paikka alkoi muistuttaa pakolaiskeskusta. Ryhdyttiin hankkimaan majoitusta ja järjestämään ruokaa. Sodan käyneet vanhukset, Luumäeltä kotimatkalle aikoneet veteraanit olivat erityisen järkyttyneitä: näinkö historia toistaa itseään, näemmekö enää milloinkaan kotia?

Ulkoministeri Meri saapui Mariankadulle puolen päivän aikaan ja sulkeutui pitkiksi ajoiksi kulttuuripisteen kahdeksan neliön huoneeseen puhumaan omia kaukopuheluitaan. Iltapäivän mittaan Moskovasta eri kanavien kautta välittyvät tiedot alkoivat jo hämmentää ristiriitaisuudellaan.

Vihdoin noin kello 17 paikalla parveilevat toimittajat saivat ensimmäisen tiedotustilaisuuden. Ulkoministeri ilmoitti, että kaappaus ei tule onnistumaan ja että Viro tulee pian julistautumaan itsenäiseksi. Toimittajien ihmettelyyn hän vastasi: - Osaavatko kenraalit lypsää? Eivät. Elämän arki ja ihmisten tunnot eivät ole sotilaiden hallussa.

Sillä väliin Helsinkiin oli saapunut myös Tukholmassa ollut pääministeri Edgar Savisaar. Pyörähdettyään Mariankadulla neuvottelemassa ulkoministerinsä kanssa Savisaar päätti lähteä Tallinnaan. Hän hyppäsi hotelli Palacen edustalla odotelleeseen virolaisveneeseen, ja toimittajien kamerat räpsähtelevät. Lennartin mukaan tilanteen historiallisuuteen nähden vene oli ahdistusta herättävän pieni. Illan pimetessä se lähti kohti Tallinnaa ja pääsi myös onnellisesti perille.

Ulkoministeri jäi Helsinkiin kirjoittamaan Viron valtion itsenäisyysjulistusta ja tunnustamispyyntöä sekä johtamaan omia operaatioitaan.

Mariankadulla paloivat valot nyt yötä päivää. Suomalaislehdet selostivat kaikkea Virossa tapahtuvaa, mutta me, jotka olimme tapahtumine keskipisteessä täällä Helsingissä, emme väsymyksen ja jännityksen keskellä ehtineet eritellä tuntemuksiamme tai tehdä muistiinpanoja, mikä on valitettavaa.

Kaappauksen toisena päivänä, tiistaina 20.8., Moskovassa ilmoitettiin muutaman junttalaisen "sairastuneen". Viisaammat tiesivät jo silloin, että siellä oli maan tavan mukaan alettu voimakkaasti kallistella vodkalaseja. Tuli sellainen tunne, että koko hanke kuivuu kokoon, kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Niinhän Pentti Joenniemikin totesi Uudessa Suomessa, että poikkeustilakomitean miehet ainoastaan nopeuttivat matkaansa historian roskalaatikkoon. Noloa oli se tapa, jolla suurten puolueiden johtohenkilöt suhtautuivat asiaan: sävy oli, että kyllä Janajevinkin (juntan johtomies) kanssa pystyy tekemään yhteistyötä. Myöhemmin samana iltana Viro julistautuu itsenäiseksi. Keskiviikkona 21. elokuuta Moskovan vallankaappaus on lopullisesti ohi.

Torstain, elokuun 22. päivän, käytimme Helsingissä itsenäisyysjulistuksen ja tunnustamispyynnön viemiseen ETYK-maiden edustustoille. Meillä ei ollut mitään käsitystä asian protokollapuolesta. Niinpä suljimme asiakirjat kirjekuoriin ja lähdimme viemään niitä. Pääkkösen limusiinifirmalta oli lainattu limusiini, jota lähinnä Lennart käytti kruisaillessaan kaupungilla.

Vastaanotto oli monessa edustustossa ylen ymmärtäväinen. Nurmikkoa leikkaamassa ollut shortsiasuinen Jugoslavian lähettiläs riensi käsi ojossa virolaisten kuorta vastaanottamaan. Ranskan edustustossa ei siihen suostuttu: kuorta ei olisi saanut sulkea. Seuraavana aamuna jo kello 7 soitettiin Ranskan suurlähetystöstä murteellisella suomella ja pyydettiin kirje tuomaan, oli se avoin tai suljettu. Edith Cresson oli varmaan Pariisissa älähtänyt: kaikki muut maat olivat saaneet omat paperinsa, Ranska oli jäänyt jälkijunaan. Neuvostoliiton suurlähetystössä oltiin jopa makeilevan kohteliaita.

Pääkkösen limusiinin nokka käännettiin jossain kohti Merikasarmia. Paavo Väyrynen odotti meitä huoneessaan. Läsnä oli myös Jaakko Kaurinkoski, sittemmin Suomen ensimmäinen suurlähettiläs uudessa Virossa. Jaaha, ystävämme Lennart tulee taas – viikon aikana on jo kaksi kerta käyty - ja hänellä näyttää olevan tällä kertaa jokin kirjoitettu tekstikin mukana..., Väyrynen sanoi hieman alentuvaan sävyyn. Meri ei malttanut olla hieman rokottamatta. – Paavo hyvä, minä olen kirjailija, jos muistat. Minulla on aina tekstejä mukanani.

Sitten hän ojensi kirjekuoren, ja meidän mukaan ottamamme – taas keneltäkään lupa kysymättä - valokuvaaja ampaisi etualalle räpsäisemään kuvasarjan.

Joskus Lennartin rohkeus ja improvisointi liippasi jo röyhkeyttä. Mutta toisaalta - juuri sellaista me kai silloin tarvitsimme. Suuren draamamestarin draaman taju ei petä Väyrysen luota poistuttuakaan. Kun kaikki tunnustamispyynnöt oli viety, Meri istahti Pääkkösen limusiinin takapenkille ja määräsi kuljettajan ajelemaan hiljakseen. Liehuva Viron sini-musta-valkoinen lippu mustan kiiltävän auton nokassa ulkoministeri ajeli ympäri Helsinkiä, pysähtyi välillä, jutteli ihmisten kanssa. Enää ei ollut kiirekään, piti vain odottaa.

Pian useat valtiot ilmoittivat solmivansa diplomaattisuhteet Viron ja muiden Baltian maiden kanssa. Ensimmäisenä ennätti sen tehdä Islanti, seurasivat Tanska ja sitten muut.

Suomen ja Viron uusien virallisten suhteiden sinetöinti kuitenkin odotutti itseään. Tavallisilta suomalaisilta sen sijaan tuli näinä päivinä Mariankadulle symbolista ja aineellista tukea - kuten kansalaisyhteiskunnan puolelta oli kaikkina Viron neuvostovuosinakin tullut. Kukkia, sähkeitä, kannustusta. Mariankadulla avattuun onnittelukirjaan raapustettiin tuhansia nimiä.

Elokuun 25. päivänä hallituksen ulkoasiainvaliokunta antoi sitten lausunnon, jonka mukaan Suomi alkoi valmistella diplomaattisuhteiden solmimista Viroon. Uutta tunnustusta ei tarvittu koska Suomi ei ollut koskaan de jure vahvistanut Viron kuulumista Neuvostoliittoon, vaikka de facto kohtelikin sitä sellaisena. Keskiviikkona 28. iltapäivällä valtioneuvosto päätti virallisesti palauttaa diplomaattisuhteet voimaan.

Välillä Islannissa käyneet Baltian maiden ulkoministerit saapuivat seuraavaksi Helsinki-Vantaalle. Lentokentällä näin mustat autot liehuvine Baltian maiden lippuineen. Se oli kerta kaikkiaan uskomatonta: eilen emme vielä olleet mitään, tänään kansalliset lippumme koristavat kansainvälistä lentokenttää. Protokollasta mitään ymmärtämättömänä jouduin toimittajien pariin - minne tietysti entisen ammattini puolesta kuuluinkin: Sitten kun ministerit tulivat, Lennart vinkkasi minulle, pääsin läpi ja syleilimme toisiamme pitkään. Kaikki herkistyivät hetkeksi.

Seuraavana aamuna, 29. elokuuta, kello 9.30 Suomen ja kolmen Baltian maan ulkoministerit palauttivat noottienvaihdolla keskinäiset diplomaattisuhteensa. Valtioneuvoston juhlahuoneiston lehdistötilaisuudessa ulkoministeri Meri maksoi hieman lisää kalavelkojaan. Toimittaja kysyi Paavo Väyryseltä, olisiko tämä uskonut Viron itsenäistyvän. Väyrysen vastaus on painunut unhoon, mutta Lennartin vastaus samaan kysymykseen muistetaan: ”Minä kyllä aina tiesin, että Viro vielä itsenäistyisi. Mutta sitä en ikinä aavistanut, että tällaisessa tilanteessa istuisin Paavo Väyrysen vieressä.”

Neuvostoliittokin tunnusti Viron syyskuun kuudentena. Päivää ennen, syyskuun 5. päivä, leimasin itsenäisen Viron ensimmäisen sodanjälkeisen viisumin Suomessa. Maksoin minäkin silloin vanhan kalavelan: jo päivää ennen kuin Viro oli vuoden 1940 elokuussa hyväksytty NL:n jäseneksi, Viron kellot oli käännetty Moskovan aikaan. Nyt sain mahdollisuuden maksaa samalla mitalla takaisin.

Kordelinin säätiön tarjoaman juhlalounaan jälkeen ulkoministeri Meri lopetti 10 päivää kestäneen urakkansa Helsingissä ja palasi kotiin Tallinnaan. Viro oli taas vapaa.